No niin, kotona makuuhuoneen lattialta löytyneen veriläikät todensivat aavisteluni jo näin nopeasti oikeiksi. Hetan juoksut alkoivat tänään.
jk. voinkohan enää ruksia pentuaikaa näihin postauksiin vai onko se virallisesti ohitse?
Viiikonloppu tul ja män. Ivan Balabanovin seminaarissa kävimme lauantaina -sunnuntaiaamulla kello kuusi sekä omistaja että koira olivat sen verran raatoutuneessa tilassa, että herätyskello sammutettiin sille sijoilleen. Kirjoitin B:n seminaarista joitakin muistiinpanoja, toivottavasti ehdin niitä jossakin vaiheessa saada koneellekin. Ihan hyviäkin vinkkejä ja omaan repertuaariin sovellettavia, ainakin jokuset. Muutamille koirille mr B sai todella isoja, positiivisia muutoksia aikaan jo yhden treenisession aikana. Niin se menee kun sen osaa.
Näimme Hymy-siskon ja puoliveli Sulon (Mecberger J:stä). Hymy ei ollut enää yhtään suosiollinen Hetalle ja meidän pikkuisella pennulla meni pasmat vähän sekaisin, että eikös kaikki hänestä tykkääkään. On kyllä vielä niin pentu, niin pentu tämmöisissä tilanteissa. Miiakin halusi nähdä Helgen H-jälkikasvua ja kommentoi, että Hetasta, että se on tuommoinen paskanvärinen puikelo 
Ilmeisesti olivat saksasta kysyneet minkäväristä jälkikasvua Helge jättää (!!), eikä meidän tummatukka nyt oikein värillään voi kerskua.. (Mutta että p:n värinen muka.. ei ole!!)
No, koska sunnuntaista tulikin kotipäivä, vein koirat metsään ja Hetan lisäksi jäljelle. Jäljellä nro 64 kokeilimme ensimmäistä kertaa kahta täysin tyhjää askelta. Olin merkinnyt ne tarkasti, joten tiesin olla tarkkana ja vaatia askelilal käymistä. Onnistui hyvin! En kuitenkaan mitenkään massiivisesti ala näitä lisäillä. Jotenkin mulla on sellainen olo, että ihan tätä perussettiäkin ja yhden namin askeleita pitäisi vaan vahvistaa. Maa on yhä sulaa, joten jälkikausi jatkuu. Jos talvea ei oikeasti tulekaan niin kaiketi jätän homman kokonaan tauolla tuossa joulukuussa. Toisaalta nämä pimeät illat ovat kyllä verottaneet radikaalisti kaikenlaista treenamistamme.
Maanantaina kävimme ottamassa lyhyen, suunnittelemattoman ja hyvin leikkipainotteisen tottiksen, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Siis minun toiminnassani. Tällaisia vaan lisää, niin kyllä tästä kisakoira tulee 
Ehkä pitäisi suunnitella, mutta kun kaikenmaailman deadlinet kuormittavat aivoja kokoaikaisesti muutenkin. Viime yönä Hetan herättäessä minut yökakalle (en tiedä olisinko iloinen siitä, että se on vähän alkanut näyttää ulospyytämisen merkkejä vai en.. todellisuushan on se, etten ole viime pääsiäisen jälkeen nukkunut yhtään katkotonta yötä..) en saanutkaan heti unta ja siinä vaiheessa kun koirat koisivat jo sikeästi, Hetakin uudelleen taintuneena, minä aloin stressata, mistäpä muusta kuin koiran treenamisesta. On sitä ihminen itselleen stressin aiheen hankkinut. Varsinkin tuossa aamuyöllä neljän ja viiden välillä näkymät ovat pitkälti sellaisia, ettei meistä koskaan, eikä ikunaan mitään tule, eikä koira opi edes seuraamaan 20 metriä. No, onneksi tuli aamu. Mutta nyt on kyllä pari viikkoa mennyt (tai ainakin siltä tuntuu) tosi huonolla treenillä, eikä sitä ainakaan paranna se, ettei valoista kunnon kenttää ole käytössä.
Mitäs muuta.. Hetan käytöksestä olen ollut aistivinani sukukypsyyden lähestymistä!! Haistelu ja merkkailu on lisääntynyt. Ja tänään kun pentu piehtaroi selällään aamulenkillä huomasin, että sen sukuelimit näyttivät jokseenkin turpeammilta. Apua! Nartun kanssa juoksut ovat niin konkreettinen merkki siitä, että pentuaika olisi ohitse. Uros sai vaivatta olla pentu ties minne asti. Toisaalta se on hyvä, toisaalta huono juttu. Oikeastihan Hetahan on umpipentu, niin pentu kuin pentu voi olla. Sen eleet ja käyttäytyminen ovat aivan pikkutytön käytöstä. Kohdatessamme sisaruksia ja muita koiria Kirkkonummella viikonloppuna, niin tuohan oli yksi muikkelis-pikkuinen korvat pieninä takana. Huonoa siis on se, jos oikeasti pentua alkaa kohdella ikäänkuin se ei sitä enää olisi, jonkun tyhmän juoksun vuoksi. Toinen puoli on tietty sekin, että Ringon kohdalla taisin kohdella sitä pentuna hieman liiankin pitkään. Jos pentuikä ei lopu koskaan, niin eihän sekään hyvä asia ole
No, saa katsoa kuinka kauan se näitä ensimmäisiä juoksujaan meinaa tehdä ja olenko osunut tulkinnoissani edes oikeaan.
On tämä kyllä aivan mahdotonta. Pimeys ketuttaa kyllä ankarasti – mitään ei ehdi tehdä töistä päästyään, aina on pimeä!! Toissapäivänä ennätimme sentään jäljelle Kyötsyn kentälle, nippanapasti ehdin sen polkea ennen totaalihämärtymistä ja samaan malliin vähän kuin ennenkin, hieman vaikeuttaen (alku ala carte, 10 askelta namit kanta/kärki, 10 kärki, 10 kanta/kärki + yksi tyhjä kärki+kanta, 10 kanta, 10 kärjessä, 10 kanta/kärki jne.) Nyt pitäisi seuraava ehdottomasti tehdä kokovalossa, jotta näkisin vielä tarkemmin miten penne reagoi noihin paikkoihin, joista namit puuttuvat. Tämä nimittäin tuntui menevän epäilyttävän hyvin – onko kyse siitä, etten vaan näe sitä tarpeeksi selvästi?
Eilen kävimme pitkästä, pitkästä aikaa kaupunkikävelyllä. Helposti menee niin, että aivan pikkupennun kanssa muistaa käydä eri paikoissa ja tilanteissa, ja kun koiralle tulee vähänkin lisää ikää, arki rutinoituu ja kutistuu omille kulmille. Kiersimme siis Sorsapuistoa, oleskelimme rautatieasemalla, kuljimme Hämeenkatua ja Koskipuistoa. Ihan ok:sti tuo sujuu muuten, mutta ennakoida tarvitsee todella tarkasti, sillä Heta reagoi yllättäviin ärsykkeisiin kyllä, eikä ole todellakaan täydellisen välinpitämätön suhteessa ympäristöönsä Eli että jos vaikka joku lapsonen juoksee suoraan kohti, tuulipukutyypin käsi kahahtaa, kiinnostavan näköinen laukku heilahtaa tai ihmiset tuppaavat muuten vain ihan kiinni, niin kyllähän Heta olisi innolla menossa katsomaan ja riekkumaan. Nakkia siis kului Rautatieasemalla se kuitenkin pystyi hetken jälkeen jopa rauhoittumaan maahan, mikä oli hyvä juttu. Hävettävän vähän olemme tätä rauhoittumista harjoitelleet, jos juuri lainkaan.
Mikä arjessa on ollut mukavaa on se, että vihdoin olen lisännyt yhteislenkkiemme määrää ja se on alkanut sujua. Edelleenkään en kaikkia lenkkejä vie noita samaan aikaan, mutta esim. aamulenkit jo säännöllisesti. Muuten sujuu hyvin, mutta pysähtymisiä esim. vieraille ihmisille juttelemaan nuo eivät vielä kestä. En voi myöskään tervehtiä vastaantulijoita, epäkohteliaaksi leimaantumisesta huolimatta. Sen verran hauras on vielä hallittu käytös – oikeastaan molemmilla koirilla. Jos vähääkään pidemmäksi ajaksi jään esim. puhumaan, alkaa remmien toisessa päässä kyllä varsinainen polkka. Eli molemmat koirat alkavat riekkua ja leikkiä. Mutta normaalikävelyt siis sujuvat jo, eli pikkuhiljaa se tästä. Olen muuten huomannut, ettei se ole yksinomaan Heta, joka saa kalabaliikkikohtauksia aikaiseksi. Meidän Ringolla on hyvin hienovarainen tapa viestittää Hetalle, että miten olisi pienet telmimiset. Se ei varsinaisesti tee mitään kovin näkyvää – ei hypi, hauku, ryysi tms., mutta olen nyt oppinut huomaamaan sen ryhdistä, hengityksestä ja etäisyydestä sellaisia ihan pieniä muutoksia, että hemmetti vieköön, se mikä ensisilmäyksellä saattaa näyttää pennun pöhköltä käytökseltä, onkin saanut alkunsa aikuisen koiran yllykkeestä. Kiva. Ja kun Heta sitten vastaa, ei Ringo kysele lupaa toimiakseen samoin. Onneksi olen nyt oppinut huomaamaan näitä eleitä, ja alkanut puuttua myös Ringon käytökseen niiltä osin ennen kuin tilanteet yltyvät kisailuksi. Muutaman kerran jopa onnistuen ennakoinnissani. Saa nähdä mitä Ringo keksii seuraavaksi, minkälaisin uusin “kulmakarvankohotuksin” se Hetalle viestii, että hölmöilläänkös vähän.
Toisten koirien ohitukset ovat alkaneet sujua vähän vähemmillä reaktioilla. Jos koira ei tule yllättäen jostain puskista tai ole muuten olemuksellisesti pelottava, Heta haluaisi yleensä mennä sitä tervehtimään. Eli reaktio on yleensä vinkunaa ja kahdella jalalla tähyilyä toisen koiran suuntaan. Rähinää tulee silloin, jos tilanne on yllättävä tai paikka liian ahdas. Mutta tänäänkin esimerkiksi yhdessä-käskyllä kävelimme aivan sivistyneesti suht kapealla kävelytiellä toisen koiran ohi. Tosin kiitos toisen koiran omistajalle – hän otti omansa myös hallintaan vasemmalle. Tämähän tietenkin vaikuttaa Hetan käytökseen myös paljon. Tuleeko toiselta koiralta provokaatiota vai ei. Toinen ohitus, jossa kaksi haukkuvaa pikkukoiraa räksytti risteyksessä olikin hieman vaikeampi, kierrokset nousivat täälläkin päässä selvästi, mutta ilmenivät vain vinkunana, eivät rähinänä. Liinaa käytän yhä Hetalla lantion ympäri kierrettynä. Se hillitsee sen sopivasti vetämättömäksi, mikä automaattisesti tekee minusta itsevarmemman (ei tarvitse pelätä, etteikö pystyisi fyysisesti pitämään koiria aloillaan), mikä taas vaikuttaa koiriin henkisellä puolella.
Kotona ollaan vähän kierrelty pianotuolia Se tottendaaleista Mutta löytyy sieltä elastisuutta näin.
Viikonloppuna olemme menossa Kirkkonummelle seminaariin – kuunteluoppilaiksi tosin, joten treenit jäävät silloinkin vähiin.
Voi kirottua tätä talviaikaan siirtymistä. Lähdin töistä kauhealla trafiikilla, en ehtinyt edes syödä kotona, pentu ja pennun ruuat autoon ja polkemaan jälkeä. Silti oli pakko talloa lyhyt jälki aivan tien viereen, jossa sentään katuvalot vähän antavat valoa. Ilma oli tänään kostea, sumuinen ja hämärä. Nurmikkokin märkää. Tänään ei ainakaan ollut mitään pelkoa siitä, että penne olisi tehnyt töitä missään määrin silmillään. Jälki oli tosiaan lyhyt, noin 90 askelta, koska yritin ehtiä ajamaan sen edes puolivaloisassa. Nameja oli samaan malliin kuin edelliselläkin kerralla: alussa á la carte herkkua, jäljillä omaa ruokaa, kaksi kunnon pätkää, jossa vain yhdet namit, muutamia yhden askelen (kärki+ seuraava kanta) tyhjiä ja askeleita, joissa oli ruoka se kannassa että kärjessä. Itse asiassa hyvin meni tämä jälki. Ei mitään ryysäyksiä, hyvää ja ripeää menoa ja aika tasaista. Kiva olo jäi.
Tottista emme kentällä ehtineetkään ottaa pimeydestä johtuen, joten teimme muutaman palkka piilossa seurauslähdön parkkipaikalla. Sujuivat hyvin, nähdäkseni. Sitten vaan lelupalkka ja metsään.
Metsälenkillä haukuttelin tuota lelulla pariin otteeseen. Alkoi avautua lelullakin hyvin – vaikka ollaankin tätä tehty oikeastaan vaan ruokakupilla kotona. Huvittavaa miten tuo “suojelukoiran” vartiointihypähtely on tuolla niin geeneissä. Ei tarvinnut kun hieman hytkyä Hetan edessä hiljaa haukkumisen tahtiin, niin koira tuli eteen istumaan ja etupäässä nousi samassa tahdissa. Haukku ei ole vielä mitään sarjaa, vaan yksittäisiä haukahduksia, mutta ne tulevat selkeinä ja vahvoina.
Muutaman viikon tauon jälkeen päästiin Hetan kanssa jälleen hakumetsään. Ihan ok treenit, mutta nyt on sellainen olo, että joku edistysaskel pitäisi saada. Veimme ensimmäisen maalimiehen yhdessä, lelut Hetan nähden molarille, lähetyksessä pieni jännite – lähtö hyvä, suora, vauhdikas. Hyvä tämä. Toista maalimiestä kokeilimme valmiina ja siitä ei sitten tullutkaan mitään. Koira irtosi viisi metriä ja jäi haistelemaan puskia, pari kertaa yritin kunnes päädyin hajun hakuun. Sen kautta onnistui hyvin. Kolmas jälleen yhteisvientinä. Kolmas pisto oli myös hieno ja reipas, ja etäisyyttäkin oli pitkästi. Nyt vaan tuntuu siltä, että jollain avuilla penne pitäisi saada tajuamaan, että sinne metsään voi karauttaa ilman minun saattelujanikin. Tuulen avittamana tuohan on tehnyt hyviä, pitkiä valmiitakin pistoja, mutta jos tuulta ei ole, ei pentukaan irtoa. Täytyy kysyä pitäisikö nyt ottaa esim. haamuja käyttöön.
Haun jälkeen kävimme kentällä vähän tottistelemassa. Sain vinkkinä, että pennun viretilaa pitäisi nostaa. Heta kuulemma näyttää toko-bortsulta. Jäin miettimään tosi paljon tätä viretilaa, onnistuin angstaamaankin vähän. Itse asiassa koko illan kelailin, että mikä on oikeasti se tapa, jolla haluan itse tehdä ja missä ne ovat ideaalini ovat. Jos ei oteta suojeluharrastajia lukuun, niin itse asiassa sellaista vietikästä tottista, jota itse pidän hyvänä – samaan aikaan voimakkaana ja korrektina – ei välttämättä joka puolella näe (ali-ilmaisu). Oikeasti vietikkään ja teknisesti korrektin suorituksen kouluttaminen koiralle on todella vaikeaa. Yleensä ne koirat, joilla viettiä piisaa ovat aikamoisia hutiloijia, (=) niiden ohjaus on vähän mitä sattuu, ne poikittavat, painavat, käyttävät kroppaansa kun puupökkelöt, ääntelevät jne., enkä itse esim. pidä siitä, että koiralle käytetään pakkoa sellaisissa tilanteissa, joita ei ole sille opetettu. Miksi esimerkisi koiria ei esim. opeteta käyttämään takapäätään, sen sijaan niitä yritetään potkimalla toimimaan käännöksissä? No anyway, mutta ei se toinenkaan ääripää tai vaihtoehto – ”kiva ja iloinen” tottissuoritus minua puhuttele. Heta on kuitenkin malinois, ja minusta malinoisin pitäisi ilmentää suorituksessaan myös voimaa.
Suuri kysymysmerkki on milloin pennusta voisi odottaa sen ilmentävän voimaa? Tämä on tosi hankalaa, sillä olen itse asiassa saanut Hetasta kutakuinkin palautetta laidasta laitaan. Liian virrakas – liian tokomainen - harvinaisen vietikäs ja hyvähermoinen ikäisekseen. Ja kun tämä on ensimmäinen käyttömali, minulla ei ole minkäänmoista arvausta miten Heta sijoittuu ikäänsä nähden, millaisia viettien avautumisia on luvassa, pitäisikö sitä oikeasti alkaa hetsata enemmän ja miten tehdä se niin, ettei kuitenkaan virheellisiä käytöksiä ilmenisi.
Siitähän ei ole kauan aikaa kun pelkkä lelupalkka sivulla aiheutti pennussa härkkimistä. Nyt se pystyy aloittamaan seuraamisen korrektisti, sulkee suunsa ja harjoittelee patoamista ennen liikkeellelähtöä, eikä häsellä. En usko, että hetsillä olisin mitenkään saanut paikkaa näin korrektiksi.
Huoh.. no, vähän onneksi helpotti kun kävimme Lauran kanssa iltasella lenkillä ja purkamassa ajatuksia. Kiitos Laura pään selvityksestä!! Laura kävi myös katsomassa pienen treenipätkämme ja se meni (minustakin) hyvin. Heta on energinen, vauhdikas, innokas. Se edelleen tuo leluaan vasten minua hyppien kolmen metrin kaaressa. Kuitenkin pystyy keskittymään tekemiseen sivulle. Eli on jokseenkin koko ajan toiminta-alueella. Illalla onnistui itse asiassa seurauspätkä hyvin jopa ilman minkäänlaista houkutinta. Puhuimmekin, että ok, voihan pennellä tehdä esim. ns. tolppatreenejä (otimmekin eilen yhden), jossa toinen pitää, toinen leikittää, mutta yritän nyt kuitenkin tottiksessa edistää edelleen tätä teknistä osaamista siihen, että ensinnäkin lelupalkan pystyy kokonaan jättämään pois näkyvistä. Itse asiassa nyt alamme tehdä sitä, koska pitäisi kiireellä päästä eroon houkuttimesta ja opettaa matalammassa vireessä oikean paikan pitäminen niinkin, ettei houkutinta ole edessä. Näin mahdollisesti edistämis, painamis- ja poikittamisongelmat vireen noustessa olisivat vähäisemmät. Täytyy vaan luottaa siihen mitä itse on tekemässä ja yrittää tehdä siitä johdonmukainen etenemisen kaari. Samoin keskitymme yhä kropankäytön harjoituksiin. Leikitys- ja ns. tolppatreeneillä voisi sitten vähän alkaa hakea sitä täpäkkyyttä, mikä tavallaan tulisi “kaupanpäälle” ja “ilmaiseksi”, jossa pennen kanssa olisi alkanut käydä puruissa. Onneksi se Mian seminaarikin lähestyy, jossa voi sitten paremmin paneutua tuohon vireeseen ja sen kohdallaan olemiseen.
Lauantaipäivä on mennyt varsin aktiivisissa merkeissä. Lähdimme Kyötikkälään, otimme ensin Hetan kanssa pienen pätkän tottendaalia. Seurausta, maahanmenoja sivulla ja paikallamakuun alkeita. Irtosin pariin metriin pariksi sekunniksi, malttoi odottaa paikallamakuussa hyvin. Seuraukset tällä kerralla aika lyhyitä ja pari pelkästä perusasennosta palkkausta.
Sitten tein ensin Hetalle n. 130 askelta pitkän jäljen joutomaapellolle tai mikä ihme se nyt mahtaakaan olla – sekalaista kasvustoa nilkan korkeudella ja vähän ylikin. Välillä paljaitakin paikkoja. Intoa piisasi alussa kuin pienessä kylässä, mutta kyllä se siitä vähän tasaantui. Uutta oli se, että sain nyt vihdoin aikaiseksi laittaa tuolle ketjupannan kaulaan (ei kuristavalle) jäljen ajaksi. Yksi katkos ja pyörähdys jäljen ajamiseen tuli, kun se meinasi ryysiä, enkä päästänyt sitä eteenpäin. Ketjupanta oli kuitenkin huomattavasti tehokkaampi kuin tavallinen, joten ryysimisiä ei juurikaan päässyt tulemaan, eikä se itse asiassa yrittänytkään ensimmäisen katkoksen jälkeen. Ketjupanta tuntuu itse asiassa paljon ystävällisemmältä penneäkin kohtaan, paljon vähemmällä pystyy pitämään sen tuntumalla ja aloillaan. En tiedä miksen ole sitä jo aiemmin ottanut käyttöön. Jäljen lopussa oli ruokapurkki, jonka edessä maahan. Ihan ok jälki tämä.
Katselin välissä toisten treenejä, kävin polkemassa Ringollekin pienen mutkittelevan jäljen nurmikolle ja lähdettiin sitten molempien koirien kanssa noin tunnin lenkille. Hihnalenkki sujui ihan rennoissa fiilingeissä. Edelleen vaan siunailen tuota lantio-lenkkiä.. ja toivon samalla, ettei Heta siihen turru. Nythän se on tosi nätisti kuulolla, eikä käytännössä yritä kiskoa millään tapaa. Myös toisten koirien ohitukset sujuvat aika sivistyneesti kun sillä on selvä ymmärrys, ettei toivoa ole. Ja minä voin hallita koiraa ihan vaan sormenpäillä pitämällä. Mukavaa. Mikä parasta koko meidän poppoo Ringo mukaanlukien tuntuu rennommalta näin.
Lenkiltä tultuamme päätin talloa Hetalle vielä toisen jäljen – nyt kun arkena tulee pimeä niin aikaisin täytyy ottaa ilo irti valoisista viikonlopuista. Tämä jälki tehtiin nurtsille, pituutta 180 askelta, paalulla aloitusruudussa extra-herkut, muuten omaa ruokaa. Tein nyt hieman vaikeutusta ja kokeiluja. Eli tein jäljelle tuli pari selvää, noin 10 askeleen pätkää, joissa ensimmäisessä namit olivat vain kärjessä l. yksi per askel. Toinen samanmoinen myöhemmin, jossa namit vain kannassa. Lisäksi tein muutamia namittomia askelsiirtymiä eli kärki ja seuraavan askelen kanta tyhjinä, joten käytännössä yhden askelen mitan tyhjiä välissä. Paljon oli sellaisiakin askeleita, joissa namit vielä molemmissa. Nämä selvät pätkät, jossa yksi nami oli aseteltu samaan kohtaan näyttivät selkeyttävän Hetalle koko hommaa tosi hyvin. Ketjupanta oli myös käytössä, joten saihan se sitä kautta vähän terävämpää painettakin, vaikken sitä pakottelekaan tai nypyttele, mutta se malttoi tosi hienosti yksinamisilla pätkillä käydä jopa paikoitellen tarkistamassa ihan huolellisesti koko askeleen mitan, eikä alkanut hysterisoitua tai ryysiä. Kehuin sitä jokaisen tyhjän tarkistuksesta, koska halusin vielä varmistaa, että pentu varmasti ymmärtäisi, että tämä on se mitä siltä haluan. Sekin tuntui tehoavan. Jäljen loppuun oli tarkoitus tehdä ässän-mutkaa, mutta sitten ruoka loppui kesken, joten sinne jäi vain yksi loiva kaarre. Senkin pennen suoritti hyvin. Intoa riitti, mutta ilmeisesti kaikki aikaisempi touhu oli karsinut sellaisen extra-härön pois ja mielentila oli kaikkiaan jäljellä sopivampi. Olin huippuiloinen siitä maltillisuudesta, jota se nyt osoitti tyhjissä paikoissa. Ehkä tästä vielä jälkikoirakin saadaan. Täytyy tehdä muutama seuraava jälki samaan malliin ja sitten kokeilla kokonaista tyhjää siellä täällä. Valoa tunnellin päässä kuitenkin jo kajastaa
Sain H-pentujen omistajilta sähköpostia – Hymyllä on ilmeisesti hammaspuutoksia (4 kpl) ja kasvattaja halusi tarkistaa muidenkin purukaluston tilanteen. Olen ollut aiemminkin katsovinani, että hiukkasen tuolla on aukkoa vasemmalla puolella ylärivistössä, mutta nyt sitten katsoin tarkasti koko pennen suuvärkin.
Näyttää siltä, että Hetalta puuttuu vasemmasta yläleuasta välihampaista P2 ja P3, samalta puolelta alhaalta P1. Toisella puolella kaikki välihampaat näyttäisivät olevan mallillaan.
Meille noilla hammaspuutoksilla ei ole käytännön elämän vaikutusta. Kasvattajan se on tietenkin hyvä tietää jalostussuunnitelmiaan varten. Mutta vaikka harrastaisimme puruja, neljän hampaat puuttuminen ei Helin mukaan puruja estä tai haittaa.
Ollaan parina päivänä lenkkeilty lantioliinan avustuksella – siunattu vetämättömyys. Muutenkin pentu on nyt (pakon opettamana) löytänyt lenkkiolemiseensa jonkinasteista tasaisuutta, eikä säntäile poskettomasti sinne tänne. Tämä vaikutti suotuisasti heti koko poppoon lenkkitunnelmiin. Kun Heta ei pääse tekemään äkkiryntäilyjään, Ringolta jäävät pois epäoikeudenmukaiset ja kovat hihnapakotteet, joita se väistämättä on saanut jäädessään haistelemaan samaan aikaan kun Heta on tempaissut eteenpäin. Jo ensimmäisen lenkin toisella puoliskolla huomasi, miten itse asiassa molemmat koirat olivat rennonpia kaikilla tavoilla.
Eilen ja tänään käytiin hämäränhyssyssä kentällä tottistelemassa. Ei sen kummempia, niitä mitä ennenkin. Kotona ollaan tehty luoksetuloa jälleen tänään – nyt paremmin. Päätin kuitenkin häivyttää käsiavut sivulle, mutta palkata koiran huolellisesti navasta ja päinvastaisella kädellä, mihin päin sen silmät muljahtavat. Alkoi onnistua ihan kivasti, kyllä tämän viikon aikana saaadaan edistymistä aikaan. Pujottelussa onnistuu jo yksi kokonainen kahdeksikko Maahanmeno sivulla alkoi sekin sujua paremmin. Haukkuminen aamun ruokapurkin edessä on paikoitellen jo mukavan kuuloista.
Sen sijaan kun kokeilin seuraamista sisällä ilman mitään käsiapuja, jäi pentu kysyvänä paikalleen. Heta on kyllä huvittava pikkutapaus. Niissä tilanteissa, joissa se ei selvästikään ymmärrä mitä sen pitäisi tehdä, se on parina eri kertana tullut nipistämään minua etuhampailla pyllystä. Että siitäs saat, mokoma surkea kouluttaja! Neiti antaa suoraa palautetta.
Todellakin.. aloitimme eilen luoksetulon loppuasennon harjoittelun. Eli nyt ne kädet olisi pakko saada lopullisesti häipymään ja luvassa on ankaraa vääntöä.. Sen siitä houkuttelusta saa.. mukavasti saa jotkut asiat tiettyyn pisteeseen asti opetettua, mutta sitten kun houkutin on tarkoitus häivyttää, on luvassa vaikeuksia.. No, ei auta nyt muu kuin oikeasti opettaa ja opetella.
Heta oli eilen aivan hukassa kun käsiavut katosivat. Se tarjoili jokseenkin kaikkea muuta kuin luoksetuloa. Hyvin kyllä näkee miten sanat tulevat koiralle merkityksissä jokseenkin viimeisinä. Nyt kun seisoin suorassa ja katsoin kohti, se automaattisesti lähti tarjoamaan pakitusta, vaikka itsekin olisin pakittanut toiseen suuntaan. Se yritti etsiä ja etsiä kättä ja kun siirin kädet puoliksi selän taakse, tuli pentu kyllä luoksetuloon, mutta tunki päänsä jalkojeni välistä takapuolelle – että siellähän se käsi on Siinä vaiheessa ei voinut muuta kuin nauraa.. Olisihan tämä ainakin hieman erilainen luoksetuloasento. Mitäköhän tuomarit siitä sanoisivat?
Aloin sitten tehdä tätä naksulla jokseenkin alusta. Eli naksautus liikahtamisesta kohti ja siitä sitten etiäpäin. Katsotaan nyt mihin tähän viikon aikana pääsemme.
Maahanmenossa huomasin myös sen, että penne on tosi vahvasti samaistanut maahanmenon tarjoamisen siihen, että on edessäni. Nyt tämä pitäisi saada tapahtumaan sivulla. Siinäkin riittää sarkaa. Eli ylipäänsä siinä, että se yleistäisi sanojen merkitykset koskemaan liikkeitä – eikä niin, että niillä olisi tiettyjä merkityksiä vaan joissakin kohdissa tai tilanteissa.
Pieniä tottiksia lukuunottamatta emme eilen tehneetkään mitään erikoista. Kävimme vapaalla metsälenkillä molempien koirien kanssa. Vauhti oli taas sitä luokkaa, että oikeasti rukoilen joka kerta kun olen noiden kahden kanssa maastossa. Heta saikin tällä kerralla jalkaansa pienen vekin, mutta onneksi on pintanaarmu, ei sen kummempaa. Toisaalta onko hienonpaa näkyä kun kaksi koiraa, jotka peräkkäin juoksevat niin lujaa kuin pääsevät, kropan venyvät liikkeet ja ilo, joka niistä heijastuu. Koska molemmat koirat ilmiselvästi rakastavat juoksemista, sen hinnalla täytyy ottaa pieniä riskejä.
Plääh, jokseenkin turhaa edes kirjata ylös tuota jälkeä, mutta menköön nyt. Huittiskylässä, niitetylle niitylle, n. 220 askelta, herkkuruoka alussa, oma ruoka jäljellä, aika paljon yhden namin askelia.. Rytmin kadotusta, ryysimistä, ohjaajan hermostumista (argh..), kökkömäistä meininkiä. Eli se siitä lauantain jäljestä sitten.
Lauantaina Heta osoitti edelleen yllättävän hyvää kuulolla oloa – päästin nimittäin sen Huittisissa alapihalle vähän huolimattomasti, sielläpäin kun ei yleensä kauheasti koiria vilise, paitsi juuri tänä lauantaina. Lönkötellessäni rauhallista tahtia alapihalle pennun perässä kuulin yhtäkkiä koiran tiukan haukun – sain jalat alleni ja siellähän Heta oli aidattoman tontin rajalla rähjäämässä ohikulkevalle tukkabelgille omistajineen. Välimatkaa koirien välillä oli vain muutama metri, mutta yllättävänkin hyvin penne malttoi täääännne (!!!)-käskyllä toisen koiran jättää, teki u-käännöksen ja tuli luokse. Varmuuden vuoksi tehostin käskyä vielä juoksemalla toiseen suuntaan. Sen verran jännä tilanne tuo näytti olevan. Olemme siis päässeet 8 kk ikään asti ilman, että Heta olisi kertaakaan sännännyt luvatta toisen koiran luo tai jättänyt kriittisessä tilanteessa luoksetuloa tottelematta. (KOPutusten määrä tässä ei liene voi olla riittävän suuri)
Sunnuntaina piti mennä hakuilemaan, mutta treenit jäivät meidän osaltamme väliin. Toinen hakuporukka nimittäin talloi oman alueensa aivan meidän alueseemme kiinni, ja en halunnut ottaa riskiä, että Heta joko näkisi, haistaisi tai kuulisi vieraan maalimiehen sännäten väärälle alueelle ja/tai että sen kanssa samalle piilolle osuisikin vieras, meidän alueellemme eksynyt koira. Muutkin treeniporukastamme itse asiassa jättivät kolmos- ja viitospiilot tästä syystä käyttämättä, sillä kolmosella meinaisi tulla yksi yhteentörmäys. Minua alkoi ketuttaa koko tilanne niin pahasti, että päätin sitten jättää koko treenit väliin. Jos jotain olen oppinut näinä vuosina, niin ainakin sen, ettei valmiiksi kettuuntuneessa tilassa kannata lähteä treenimään. Mönkään menneen treenin sijaan Heta pääsi vähän hepuloimaan vapaana rahkasammalpohjaiseen lillinkimetsään. Tämän jälkeen kävimme Niihamassa maneesissa katsomassa hetken agility-kisoja, mikä olikin pennulle hyvää harjoitusta – sen verran paljon sitä jännitti ahtaassa katsomossa liikkuminen ja vieraat pinnat. Maneesi oli täynnä koiria, kuulutuksia, haukkua ja hälinää. Sitten kun pääsimme pois katsomosta hiekkakentälle olivat asiat taas hyvin - ja Heta sai purkaakin itseään hieman leikkiin. Sen sijaan tosiaan tuo katsomo oli jostain syystä vieraudessaan Hetalle tosi jännittävä paikka. Onhan sillä aikaisemminkin ollut näkyvissä jonkunasteista reagoimista tiettyihin pintoihin.
Kisojen jälkeen kävimme treenimässä Niihamassa sunnuntaiseen tapaan. Jälleen hallittuja liikkeelle lähtöjä, patoamista sekä takapään käyttöä käännöksissä. Lopuksi yksi läpijuoksuna tehty luoksetulo. Ihan kiva asenne oli tytyllä täällä – ja minä – yllätys yllätys – onnistuin tällä kerralla telomaan etusormeni, tällä kertaa oikeasta kädestä. Juuri kun tuo vasen on vähän parantunut. Pitäisiköhän vihdoinkin hommata ne treenihanskat? Ei siihen paljon vaadita – varsinkaan palloleikissä – kun joku hammas tikkaa käteen reiän ja yllättävän kipeitä osaavat olla ne.
